Picture or it did not happen?

Tämä teksti on itse asiassa ollut luonnokset kansiossa jo  puolisen vuotta (!). Nyt kun aihe some-todellisuus vs. oikea todellisuus on ollut ajankohtainen Essena O'Neillin saaman julkisuuden vuoksi, on juuri oikea hetki vihdoin julkaista se.

Picture first! Nyt yhtäri! Oota älä syö vielä mä kuvaan vielä!

Jokaisessa porukassa on se yksi (vähintään!) tyyppi. Lyhyet kävelymatkat reissun päällä paikasta A paikkaan B kestää ikuisuuden, koska matkan varrella on niin paljon kuvattavaa. Yhteisistä illanvietoista suuri osa menee siihen, että asetellaan porukkaa ja vaihdellaan kuvakulmia. Sitten katsellaan kuvia ja valikoidaan parhaiten julkaistavaksi kelpaavia. Asetellaan filttereitä ja kytätään tykkäyksiä. Tällaisesta ajanvietosta näkyy kyllä muulle maailmalle kuvia, mutta jääkö kuitenkaan ihan oikeita muistoja?

Kuten olette huomanneet, tästä blogista on turha odottaa mitään kovin henkeäsalpaavia kuvia. Olen tosi huono kuvaamaan, lauseen kaikissa merkityksissä. En ole pariin vuoteen edes omistanut kameraa ja kuvauskalustona toimii iphone 5. En osaa ottaa kivoja kuvia. En tajua mitään valaistuksista tai asetteluista, eikä minulla ole esteettistä silmää. Olen myös todella laiska kaivamaan edes puhelinta esiin. Ja varsinkin yleisellä paikalla jostain syystä jopa nolottaa? Toisin sanoen olen se tylsä tyyppi, joka haluaisi ennemmin kuulla kaverin hauskan jutun loppuun kuin kuvailla.

Olen viime aikoina pohtinut, miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa nykyään matkailukäyttäytymiseen. Kun kaikki pitää ikuistaa ja jakaa muille, käykö lopulta niin että matka tulee elettyä linssin läpi? Omasta mielestäni matkailussa on suurimmaksi osaksi muutakin kuin visuaalinen puoli. Esimerkiksi Bangkokin kaltaista paikkaa on lähes mahdotonta ikuistaa kuviin, koska se on mielipuolinen yhdistelmä ääniä, hajuja ja kaikkea mikä vilisee katukuvassa. Jos keskittyy liikaa ikuistamaan kameraan sen tietyn asian, voi itse asiassa missata paljon siitä mitä ympärillä tapahtuu. Itse mieluummin keskityn nauttimaan kokonaisuudesta, elämään hetkessä ja tallentamaan matkat muistoiksi päähäni.

En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi melko aktiivinen instagramin käyttäjä. Huomaan myös ajattelevani joskus, että ajatteleekohan kaikki nyt että makaan hostellilla peiton alla, kun ei kerta ole mitään kuvia päivitettäväksi monta kertaa päivässä. Olen myös pannut merkille, miten yksin matkustaessa sosiaalisen median vaikutus korostuu. Kun ei vieressä välttämättä ole ketään, kenen kanssa jakaa hienot kokemukset, on mukavaa saada jakaa kokemukset niiden läheisten kanssa ketkä ovat jossain muualla. Eiks se juuri ole alun perin ollut sosiaalisen median idea?

Minusta on myös hauska selailla kuvia jälkikäteen. Vaikka kuinka yrittäisi painaa hetkiä mieleen, pääkopan kovalevy on aika rajallinen. On ihan parasta selailla kuvia esimerkiksi viiden vuoden takaa ja muistella hetkiä, jotka ilman kuvia olisivat jo unohtuneet. Yleensä nämä kuvat ovat kuitenkin sellaisia, joita ei alunperin ole tarkoitettu julkaistavaksi. Kuten yleisessä keskustelussa on tullut ilmi, instagram-kuva ei välttämättä aina kuvaa sitä hetkeä josta se on otettu. Voin myöntää itsekin sortuneeni postaamaan kuvia, joiden hashtagit on ollut aika kaukana sen hetkisestä aidosta fiiliksistä.

Tässä vielä pari esimerkkiä muistoista, joista ei ole kuvia mutta silti ne ovat arvokkaita, nämä ovat siis sellaisia, jotka randomisti tulivat ekana mieleen vaikka lista on loputon:

• Asuin Saksan pohjoisrannikolla kesällä 2011. Kerran päädyimme työkavereiden kanssa slovakialaiseen baariin. Kävi ilmi, että slovakeille vodkakola on yhtä kuin shotti vodkaa ja kulaus kolaa päälle. Lauloimme saksalaisia kansantanhuja ja puhuimme sopivasti sekoittaen suomea, slovakkia ja saksaa.
• Jouluna 2012 olin taas Saksassa töissä. Pomoni antoi minulle lahjakortin kylpylään, jossa sitten sattui olemaan val-ta-va saunaosasto, trooppisissa fiilareissa erilaisia saunoja joiden välissä sai kuljeskella. Se nyt vaan sattui olemaan sekasaunaosasto. Jossa oltiin siis alasti. Siellä oli myös uima-allas, jossa sai käydä naku-uinnilla. Siis sanoinko jo että sekä miehet että naiset sekaisin ja alasti. Alkuun oli kiusallista mutta sitten tottui.
• Kun olin vaihdossa Wienissä keväällä 2013, minut kutsuttiin ainoana vaihto-oppilaana luokkakaverini syntymäpäiville. Kokemus oli mukava mutta kiusallinen, sillä saksantaitoni ei ollut sillä tasolla että olisin pysynyt itävallan aksentissa mukana ollenkaan. Koko illan pitelin oluttani, hymyilin ja nyökkäilin kun ei oikeasti ollut mitään hajua mistä ihmiset puhuivat .
• Söin yhden elämäni parhaista pizzoista yllättävässä paikassa: Indonesiassa. Harmi vaan että sain sen kun kaikki muut seurueen jäsenet olivat syöneet omansa.

Ja sitten on lukemattomia, mitkä ei syystä tai toisesta ole millään tavalla julkaisukelpoisia. Eipä mulla tässä postauksessa tainnut muuta pointtia olla, kuin että kannattaa joskus miettiä haluaako elää tai matkustaa hetkessä vai omassa instagram feedissään.

Luonnollisesti tässä postauksessa ei ole ainuttakaan kuvaa :)

Tunnustaako joku matkustavansa ns. linssin läpi? Onko joku, kenen mielestä matka ei ole matka, jos siitä ei jää muistikortille neljänumeroista määrää kuvia? Muita ajatuksia aiheesta?